"Kuin kulkisi kapeaa polkua, päättymätöntä ja kivikkoista, täynnä eriokoisia kiviä. Polkua ympäröivä maailma ei kuulu minulle. Täytyy kulkea vain omaa polkua pitkin. Toisinaan, tai oikeastaan yleensä, vastassa on suuria kiviä. Teräväreunaisia ja korkeita..."

Nämä ylitsepääsemättömiltä tuntuneet kivet ovat vaihtuneet pienempiin kiviin. Olen saanut kulkea tasaisempaa ja mutkattomampaa polkua. Askeleita on ollut helpompi ottaa. Olen todellakin kokenut oppineeni korkeista, haavoittavista kivistä lisää sinnikkyyttä ja vahvaa luottamusta, sekä ymmärrystä jokaisen kiven tärkeydestä.

Olen saanut tuntea oman polkuni lisäksi muiden polkuja. Olen saanut huomata, kuinka moni muukin kokee minun kanssani samankaltaisia asioita ja kuinka moni muukin on kokenut olevansa näiden asioiden kanssa yksin. Olen saanut tuntea ne kantavat kädet, joiden avulla olen ponnistanut eteenpäin. Askeleitani on kuunneltu, ei ole tarvinnut jaksaa yksin, eikä tuskaa ole tarvinnut piilottaa eikä peittää.

Tänään heräsin aamuuni kiitollisena. Viime päivien aikana olen palannut useasti vuoden takaiseen viikkoon. Käynyt mielessäni läpi kulunutta vuotta, kulunutta kahta vuotta ja toisaalta koko kulunutta elämää.

Muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut paljon. Sekä hyvää, että huonoa. Olen useasti ihmeissäni siitä, miten olen selvinnyt vaikeimmista hetkistä. Usein tunnen olevani järjettömän vahva kaiken jo kokemani jälkeen. Edelleen on hetkiä, kun tuntuu, että väsymys ottaa vallan, ajatukset menevät synkkyyden puolelle ja on helppo olla apealla mielellä. Olen oppinut ymmärtämään, että tällainen on kuitenkin elämässä normaalia. Olen saanut mielettömän määrän keinoja hallita mieltäni. Olen oppinut tuntemaan ajatus- ja tunnemaailmaani, sekä toimimaan niiden kanssa enemmän oikein. Olen oppinut pääsemän pois niistä synkkyyden hetkistä, puhumaan itselleni sisäisesti käänteisiä ja positiivisia asioita. Kun yleisesti jaksaminen ja mielenhallinta on parempaa, on mutkattomampaa pitää yllä hyvää asennetta. Missään nimessä se ei aina ole helppoa, mutta on helpottavaa huomata, että siitä huolimatta se onnistuu.

Tiedostan hyvin, että matka itseni kanssa on edelleen kesken, vielä on paljon tehtävää, mutta olen päässyt hyvään alkuun. Niin hyvään, että sitä on usein vaikea uskoa. Kun palaan ajatuksissani puolentoista vuoden takaiseen, elämä oli kaikkea muuta kuin helppoa ja hyvää. Ympärillä näkyvä musta oli äärimmäisen hallitsevaa. Järjetön toivottomuus ja epätoivo olivat läsnä jokainen hetki. Ahdistus ei ollut vain henkistä, vaan myös fyysistä. Jaksamista ei ollut lainkaan, edes lusikkaa ei olisi jaksanut nostaa suuhun. Ei jaksanut ymmärtää, miten omasta arjesta voi selvitä yksin. Kuopasta ei tuntunut pääsevän pois, ja ainoa vaihtoehto, minkä pitkään aikaan näki, oli luovuttaminen. Kaikesta halusi oikeasti päästä eroon. Seinä oli tullut karulla tavalla vastaan. Pysäyttävästi.

Usein mietin ja hämmästelen, kuinka ihmeessä odotin niin pitkään ja annoin itseni kulkea niin syvissä vesissä useat vuodet tekemättä mitään. Olin kuin kasvanut siihen. Tottunut ja uskonut, että tällaista tavallinen elämä aina on. Välillä oli helpompia ja onnellisempia kausia. Pidempiäkin sellaisia, mutta suuri ahdistus otti useasti vallan. On ollut mieletöntä huomata itsessään ero siihen, minkälainen on ollut ennen ja minkälainen on nyt. Uskon ja luotan, että itselleni maailman parhaimman terapeutin antamilla eväillä pääsen pitkälle. Pidän suuressa roolissa myös kotoani saatuja eväitä. Ymmärän, että ainoastaan epätäydellinen kasvuympäristö on ollut minulle täydellinen juuri sellaisenaan, kun perusturva on ollut erityisen hyvä. Luotan, että jos ja kun joskus vielä ajautuu mielen maailmassa syvemmälle, sieltä on helpompi nousta ylös. Oikeastaan en tällä hetkellä pelkää sinne joutumista, sillä pystyn olla kiitollinen siitä syvyydestä, jossa olen käynyt. En olisi tässä näin vahvana, tällaisena kuin olen. En olisi ikinä oppinut tällaisia asioita itsestäni ja elämästäni. Täysin tunteella elävän ihmisen elämä on toisinaan raskasta. Kuin jokaisena hetkenä omaisi tuntosarvet, jotka tunnistavat jokaisen henkäyksen, ilmeet, eleet ja tunnetilat. Jokaisen tilanteen värit ja hajut, sekä niiden merkitykset. Toisinaan kuitenkin löytää itsensä tilanteesta, jolloin näistä tuntosarvista on erityisen kiitollinen ja onnellinen.

Tällä hetkellä elämääni kuuluu aivan tavallisia asioita, luottamusta ja toivoa, kiitollisuutta ja onnea, sekä toisinaan tavanomaista ahdistusta ja ikävää. Normaalia hyvää arkea, mukava työ, ystäviä ja perhettä. Miten tärkeää on huomata, että vaikka välillä tunteekin ahdistusta, se ei haittaa. Se ei lannista, sen voi antaa tulla, silloin on kuunneltava itseään, toisinaan itkettävä se pois ja sitten taas helpottaa.

Yksi tärkeä keino itselleni käsitellä asioita on ollut kirjoittaminen. Olen säästänyt kaiken kirjoittamani. Usein palaankin niihin ja mietin, mitä kaikkea olen käynyt läpi. Toisinaan tällöin kyynel tulee silmiin surusta, mutta usein onnen ja ihmetyksen tunteesta. Mitä olenkaan kokenut? Mistä olen selvinnyt ja miten ajatusmaailmani on niin eri nyt kuin silloin? Kuten mielelle on ominaista, suuren osan hetkistä on unohtanut ja monet vaikeat ajat näyttäytyvät ikään kuin sumuna. Siksi onkin ollut tärkeää kirjoittaa tuntemuksia ylös. Tällä hetkellä ne kirjoitukset ovat äärettömän arvokkaita, on jotain, mihin verrata tätä hetkeä. Silloin mielen täyttää kiitollisuus.

Kuten kirjoittaminen, myös puhuminen on vähintään yhtä tärkeää. Mutta yleensä mitä lähempänä ja läheisempi toinen ihminen on, sitä vaikeampi on olla avoin ja puhua. Olen kuitenkin yrittänyt murtaa puhumattomuuden kulttuuria, se ei ole helppoa, mutta teen sitä työtä mielelläni. Toisinaan koen avoimuuden ja puhumisen ahdistavana, sillä pelkään muiden ajattelevan minun olevan liian avoin. Haluaisin poistaa sitä häpeän leimaa, joka näihin asioihin liittyy.

Kun vuosi sitten jännitin ajatusteni esille tuomista, en voinut ymmärtää, mitä se voisi eteeni tuoda. Koen sen hetken olevan ollut elämässäni eräänlainen käännekohta. On ollut erityisen vapauttavaa, kun ei tarvitse kantaa salaisuutta sisällään. On ollut hienoa huomata, miten helposti myös minulle uskalletaan olla avoimia. Ja edelleen, vielä vuodenkin jälkeen saan paljon yhteydenottoja tutuilta ja vähemmän tutuilta. Tällöin käydään pitkät keskustelut  viestein, mahdollisuuksien mukaan myös kahvitellen ja rupatellen. Näistä hetkistä olen äärimmäisen kiitollinen. On vaikeaa pukea sanoiksi sitä tunnetta, mikä seuraa avoimista ja välittömistä keskusteluista. Niistä oppii itse aina jotain uutta, ja ne toimivat muistutuksina itselleni, monet tärkeät asiat kun unohtuvat herkästi.

Haluan sanoa sinullekin; uskalla olla avoin, uskalla opetella puhumaan ja tuntemaan kaikki se, mikä eteen tulee. Jokainen tunne on sallittu ja tervetullut, on vain tärkeää muistaa, miten ja mihin sen purkaa. En usko, että mikään asia olisi niin pelottava tai häpeällinen, ettei sitä saisi kertoa kenellekkään. Monesti kertominen läheiselle on vaikeaa, siksi ulkopuolinen ammattiapu on korvaamatonta. Ikinä ei tarvitse jaksaa yksin. Jaksamattomuus, masennus, väsymys tai mikään sellainen ei tee ihmisestä huonoa. Voit olla masentunut useita vuosia, mutta samalla täysin työkykyinen. Silloin matkanteko on vain haastavampaa ja vaatii enemmän, mutta lopulta se antaa niin paljon, ettei kokemuksiaan vaihtaisi mistään hinnata pois. Itsensä tutkimisen ja opiskelemisen tie on toisinaan äärettömän raskas, mutta niin antoisa, että sen voimin sitä tietä on onnellista matkata.

On ollut onnellista huomata, miten elämänsä tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta voi opetella. Ja kuinka ne pakahduttavat tuskan, ahdistuksen, murheen ja epätoivon tunteet ovat vaihtuneet kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteisiin. Onnikin on kyyneleitä. On vain muistettava, että nämäkin tunteet ovat hetkittäisiä, ei väkisin ylläpidettyjä, vaan aitoja, itsestään tulevia. Siksipä jatkuvaa täydellisyyden ja onnen tunnetta ei kannata tavoitella. Näiden hetkittäisten tuntemusten avulla jaksaa taas mahdollisten arjen synkkien tuntemusten yli. Mikään ei ole itsestäänselvyys, toisilta toiset asiat sujuvat helpommin ja toisilta ne vaativat enemmän. Välillä tulee toivottomuutta ja epäuskoa, mutta kun niistä selviää, saa matkaa jatkaa taas vahvempana.

Vuosi sitten kirjoitin tekstini loppuun itselleni tärkeäksi tulleen Maaria Leinosen runon:

"Valoa kohti. Valoon.

Mutta ensin pimeän läpi.

Ensin etsittävä pimeälle nimeä,

ensin etsittävä pimeästä ovi itsensä kokoinen,

mentävä läpi pimeän puhki.

Yksin. Yksin,

 itseään kysyen pelkonsa nimeä kysyen.

Mentävä pimeän taakse kohti läpi.

Ja katso: valkenee!

Ja katso: eräänä päivänä kaikki on valoa!"

Runon sanat tulevat edelleen erityisen lähelle ja ovat kuin täydellisen totta. Päivä päivältä valoa näkyy enemmän. Välillä takapakkia ottaen, mutta luottavaisin mielin matkaa on turvallista jatkaa eteenpäin. On ollut vapauttavaa uskaltaa päästää irti. Mutta samalla pystyen pysymään entistä lujempaa elämässä kiinni. 

Pala minun tarinaani..

   

      Kuin kulkisi kapeaa polkua, päättymätöntä ja kivikkoista, täynnä erikokoisia kiviä. Polkua ympäröivä maailma ei kuulu minulle. Täytyy kulkea vain omaa polkua pitkin. Toisinaan, tai oikeastaan yleensä, vastassa on suuria kiviä. Teräväreunaisia ja korkeita. Välillä polulle mahtuu onneksi myös pienempiä kiviä, tai joskus jopa täysin kivetöntä polkua. Siinä kohdassa maa saattaa olla tasaista ja polku mutkatonta. Askeleita on helppo ottaa. Samalla mielessä siintää ajatus seuraavista kivistä. Kivistä, jotka ovat niin korkeita, ettei niiden ylitse jaksaisi kavuta. Silloin mielessä sotii keskenään ajatukset, luovutanko vai yritänkö vielä sittenkin uudelleen? Monesti, äärettömän monesti, luovuttaminen tuntuisi kaikkein helpoimmalta ja kivuttomimmalta ratkaisulta. Ylitsemeneminenhän satuttaa vain lisää. Terävät reunat tekevät uusia haavoja ja matkanteko vain hankaloituu, onhan korkean kiven päälle vaikea kavuta entistä haavoittuneempana. Otetta ei tunnu saavan ja on palattava takaisin, otettava vauhtia ja yritettävä uudelleen. Miksi siis edes yrittäisin? Vai onko se sittenkin niin, että ylitettyäni suuren kiven, tunnen onnistumisen kokemuksia ja saan voimaa seuraavaa haastetta varten? Olen silloin oppinut edellisestä haasteesta jotain uutta ja korvaamatonta.

      Viereistä polkua kulkeva ihminen saattaa nähdä minun kulkuni vaivattomana. Onhan sisällä oleva tuska helppo piilottaa, haavat peittää ja kyyneleet pyyhkiä nopeasti pois. Sisällä tuntuva häpeä näistä on jotain sellaista, mitä ei ehkä haluaisi näyttää olevan olemassa. Mitä lähemmäksi minun polkuani tulet, saatat huomata, ettei kulkuni olekaan niin vaivatonta miltä se näyttää. Saatat nähdä ne haavat ja kyyneleet. Saatat ehkä tarjota kättä ja auttaa ponnistamaan suuren kiven yli. Saatat vain kulkea hiljaa vierellä, hetken kanssani samaa polkua. Minun askeleitani kuunnellen. Tällainen on äärettömän tärkeää. Tuntea, ettei aina tarvitse jaksaa yksin.

       Tältä kuulostaa elämä, jonka niin monesti toivoisin saavani vaihtaa toiseen. Heti perään tämän lauseen kirjoitettuani kysyn itseltäni, toivoisinko tosiaan niin? Olisiko tässä hetkessä kaikkein tärkeintä kuitenkin opiskella itseäni, opiskella uusia elämäntaitoja ja menneisyyttäni? Ymmärtää itseä, olla itselle juuri se tärkeä ja rakastava henkilö, joka on ainoa, joka voi minua täydellisesti ymmärtää? Täytyisihän minun ensin osata välittää ja rakastaa itseäni, ennen kuin osaisin ottaa sitä vastaan myös toisilta ihmisiltä. Minun täytyisi uskoa siihen, että myös minä voin olla merkityksellinen ja arvokas, tuoda ehkä jonkun elämään jotain tärkeää. Ehkä se olisi sittenkin kaikkein merkityksellisintä. Sitä kautta avaan omalle polulleni parhaan mahdollisen suunnan. Helpompi kulkuisen, mutta kuitenkaan tavoittelematta ainoastaan tasaista, helppokulkuista polkua. Täytyyhän polullani olla kurotettavia esteitä, jotta tasaisemmasta kulusta osaa nauttia ja siihen osaa olla tyytyväinen.

      Pitkään, useita kuukausia mietittyäni päätin kirjoittaa itsestäni ja ajatuksistani "postauksen", jonka voisin jakaa muille luettavaksi. Tekstin, jossa avaisin elämääni ja sen kipukohtia. Tekstin, jolla voisin antaa vertaistukea muille, mutta myös mahdollisesti itselleni muiden kautta. Olen haaveillut siitä, että saisin aikaiseksi jotain merkityksellistä. Auttaa muita, tukea ja kuunnella sekä jakaa kokemuksia. Toivon, että tämän tekstini avulla saisin edes yhden ihmisen elämään jotain uutta, tai edes uudenlaisia näkökulmia tarkastella asioita.

      Mietin myös pitkään, että uskallanko julkaista minkäänlaista tekstiä. Minkälainen on sen vastaanotto? Mitä muut ihmiset ajattelevat? Saako asioista puhua ja kirjoittaa avoimesti, vai kuuluisiko ne pitää sisällä omana salaisuutena? Uskallanko paljastaa oman haavoittuvuuteni ja todellisen minäni, menetänkö uskottavuuteni? Terapeutin ja ystävän kanssa keskusteltuani, ja heidän rohkaisemana päätin rohkaistua ja tehdä jotain sellaista, mitä oikeasti halusin. Sillä vain silloin, kun uskaltaa tehdä niitä asioita, joita kokee haluavansa ja jotka tuntee tärkeiksi, voi tutustua itseensä tarpeeksi. Voi oppia ymmärtämään ja olemaan armollinen itsellensä. Vain silloin tulee omaksi itsekseen. Terapeuttinikin sanoin, todellista vahvuutta on se, että pystyy ja uskaltaa myöntää omat heikkoutensa.

      Kirjoitan tässä paljon itsestäni, mutta uskallan ajatella, että on paljon muitakin, jotka kokevat samanlaisia tai ainakin samankaltaisia tunteita. Toivoisin voivani auttaa teitä kaikkia, poistaa sitä kipua ja tuskaa. Tehdä elämästä helpompaa. Uskalla olla haavoittuvainen, uskalla kokea ne kaikki tunteet, joita eteesi tulee. Uskalla olla oma itsesi ja rakastaa itseäsi. Uskalla tuoda ajatuksiasi julki ja hyväksyä ne tosiasioina. Näin sinua ymmärretään ja tulet myös itse ymmärtämään itseäsi, mikä on kaikkein merkityksellisintä hyvinvointiasi ajatellen.

      Olen aloittanut tekemään oman elämäni ”selviytymistarinaa". Olen pikkuhiljaa luomassa suhdetta uuteen terapeuttiini. Ensimmäistä kertaa uskalsin ja halusin oikeasti hakea apua tämän vuoden alussa. Olen alkanut opetella pääsemään pois itseni hylkäämisen tilasta. Sillä täytyyhän itsensä hyväksyä, täytyyhän itseä osata kohdella samalla tavalla kuin osaa, tai ainakin haluaa muitakin kohdeltavan. Minun täytyy opetella tunnistamaan omat heikkouteni ja vahvuuteni, hyväksyä itsessäni myös virheet. Voisin olla itselleni se rakastava ja huolenpitoa antava ystävä. Mutta tähän kaikkeen tarvitsen terapeutin. En kykene siihen pelkästään omin avuin, eikä sinunkaan tarvitse kyetä. Pääseminen pois liiallisesta kiltteydestä ja sitä seuranneesta huonommuuden ja riittämättömyyden tunteesta ovat tärkeitä tasapainoisen elämän kannalta. Kun tutustuu omaan menneisyyteen, menneisyyden ihmissuhteisiin ja niiden kipukohtiin, pystyy luomaan uudenlaista ymmärrystä itseänsä kohtaan. Millaisena todella ajattelen itseni, millainen todella olen? Olenko satuttavien ihmissuhteiden siivittämänä luonut itselleni vääränlaisen kuvan itsestäni ja elänyt sen kanssa elämääni haparoiden ja horjahdellen?

      Kun tarkastelen menneisyyttäni, näen siellä paljon epäonnistumista ja herkkyyttä. Pelkoa ja onnea. Onnistumista ja surua. Kun muistelen ja käyn sitä läpi sekä itseni että terapeuttini kanssa, nousevat kyyneleet silmiin väistämättä. Omassa sisimmässäni säälin sitä pientä tyttöä, tunnen aivan kuin jonkinlaista rakkautta ja myötätuntoa sitä pientä kohtaan. Opettelen olemaan sille pienelle Reetalle se tärkein tukihenkilö, joka häntä rakastaa ja hoivaa. Toivoisin voivani suojella jokaista pientä kaikelta pahalta. Taitamaton, viaton ja vasta elämää opetteleva pieni, eihän hänen täytyisi kokea vääryyttä. Mutta niin valitettavaa kuin se onkin, se vain kuuluu elämään. Niitä asioita täytyy näin jälkeenpäin opetella hyväksymään ja ymmärtämään. Ymmärtämään, etteivät ne asiat ole tässä hetkessä totta, ne ovat tapahtumia, joita et ole itse aiheuttanut. Vika ei ole sinussa itsessäsi. Ja juuri nämä tapahtumat ovat muovanneet sinusta sellaisen kuin olet. Ja vain ymmärtämällä ja hyväksymällä itsesi, voi asioista pystyä päästämään irti. Se tie ei ole helppo. Se vaatii äärettömän paljon. Töitä joutuu tehdä itsensä kanssa niin paljon, että luovuttaminen tulee väistämättä mieleen useina hetkinä. Kun siitä tunteesta pääsee taas yli, saa jostain kummasta uutta voimaa ja innostusta.

      Vasta viime vuosina olen löytänyt termin erityisherkkyys.  Tarkasteltuani tätä teemaa, osasin yhdistää sen heti itseeni. Olin hämmästynyt, hämmästynyt helpotuksesta, mutta myös surusta. En ole osannut kantaa tätä piirrettä itsessäni oikein. Olen ollut itselleni aina aivan liian ankara, laiminlyönyt itseäni. Olen pitänyt itseäni epäonnistuneena ja huonona. Mitä enemmän otan erityisherkkyydestä selvää, sitä enemmän sisälläni kasvaa ymmärrys itseäni kohtaan. Niin monta asiaa olen sen avulla voinut itselleni selittää. Miksi olen toiminut siinä tilanteessa niin, tai miksi tunsin tuossa tilanteessa noin ja niin edelleen.

      Ajattelisin, että erityisherkkyys on vain pieni osa minua, eikä se määrittele minua kokonaisena ihmisenä. Olen yrittänyt opetella, että minuun kuuluu paljon muutakin. Olen yrittänyt opetella, että erityisherkkyys on todellakin hyvä asia. Erityisherkkyyttä ei tulisi pitää minkäänlaisena diagnoosina eikä negatiivisena asiana. Se on piirre, joka antaa paljon. Mutta olen yrittänyt opetella hyväksymään myös sen, että se myös ottaa. Sellaistahan elämä on. Tasapainottelua, kaikilla itsensä ja elämänsä osa-alueilla.
   
   Kuten olen jo kirjoittanutkin, välillä tuntuisi helpommalta vain luovuttaa. Niin monesti voimat tuntuvat olevan erityisen lopussa ja joudun kyselemään sekä itseltäni että terapeutiltani, että miten ihmeessä jaksan eteenpäin? Mistä ihmeestä saan voimaa kohdata vaikeita asioita yhä uudelleen ja uudelleen, sekä käsitellä niitä? Kerta toisensa jälkeen luovuttaminen on lopulta tuntunut kuitenkin väärältä ratkaisulta. Haluan vielä yrittää. Onhan moni muukin saanut elämän haasteet käännettyä vahvuudeksi ja saanut elää hyvää ja onnellista elämää. Miksen minäkin siis saisi? Vaikka se ajatus tuntuu yleensä aina niin toivottomalta ja epäuskottavalta, haluan tätä kirjoittaessani sanoa itselleni, että kaikki on mahdollista. Kun vain jaksaa sinnikkäästi luottaa ja yrittää, odotus ja työ voidaan palkita odottamattomalla tavalla. Tässä hetkessä olen päättänyt; haluan elää, haluan yrittää. Haluan selvitä ja uskoa siihen, että maailma on kuitenkin hyvä. Huomaanhan päivä toisensa jälkeen herääväni aina uuteen aamuun. Mikään muu ei siis voi olla ratkaisu. Täytyy vain selvitä, edetä elämässä juuri omaa tahtia ja omalla tavalla.

      Kaikesta huolimatta olen kokenut elämässäni paljon hyvää. Olen saanut elää elämääni turvallisessa ja rakastavassa kodissa. Olen saanut ympärilleni paljon tärkeitä ihmisiä, monia ystäviä ja sukulaisia, mutta ennen kaikkea erityisen tärkeän perheen. Olen viettänyt äärettömän määrän unohtumattomia ja korvaamattomia hetkiä kaikkien näiden ihmisten kanssa.

      Nautin erityisen paljon sisustamisesta ja leipomisesta, olen saanut onnekseni toteuttaa niitä asioita paljon. Pidän kaikesta kauniista. Rakastan lapsia, he ovat aitoja ja heidän kanssa on helppoa ja vaivatonta olla. Tykkään aidosti keskustella ihmisten kanssa ja jakaa elämän suruja ja iloja. Nauraminen ja huumori auttavat unohtamaan hetkeksi vaikeat asiat. Musiikkia on lohdullista sekä terapeuttista kuunnella ja tuottaa, se on ollut aina ehdottoman tärkeä voimavara muiden joukossa. Kun näitä asioita kirjoittaa ja sanoo ääneen, voi huomata kuinka paljon pienistäkin asioista voi tulla jotain hyvää ja arvokasta elämää varten.

      Olen opetellut ymmärtämään, ettei elämässä tarvitse olla ikinä perillä. Ihminen on aina keskeneräinen, ihmisellä on lupa olla keskeneräinen. On lupa välillä horjahtaa ja nousta taas uusin voimin takaisin jatkamaan omaa polkua. Kaikki se on inhimillistä. Rohkaisen sinua tekemään samoin, hanki apua! Ammattilaiset ovat täällä juuri sinua varten. Ei tarvitse olla edes isoja asioita, vaan niistä kaikkein pienimmistäkin asioista olisi hyvä päästä keskustelemaan. ❤

"Valoa kohti. Valoon.
Mutta ensin pimeän läpi.
Ensin etsittävä pimeälle nimeä,
ensin etsittävä pimeästä ovi itsensä kokoinen,
mentävä läpi pimeän puhki.
Yksin. Yksin,
 itseään kysyen pelkonsa nimeä kysyen.
Mentävä pimeän taakse kohti läpi.
Ja katso: valkenee!
Ja katso: eräänä päivänä kaikki on valoa!"
(Maaria Leinonen)

Lopuksi haluan antaa suuren kiitoksen, jos jaksoit lukea! Toivon, että otat minuun yhteyttä, jos tunnet pientäkään tarvetta keskustella elämästäsi tai jos muuten vain herää jonkunlaisia ajatuksia tai palautetta. Sillä niitä tarvitsee elämässään jokainen, kohtaamisia!