Pala minun tarinaani..

   

      Kuin kulkisi kapeaa polkua, päättymätöntä ja kivikkoista, täynnä erikokoisia kiviä. Polkua ympäröivä maailma ei kuulu minulle. Täytyy kulkea vain omaa polkua pitkin. Toisinaan, tai oikeastaan yleensä, vastassa on suuria kiviä. Teräväreunaisia ja korkeita. Välillä polulle mahtuu onneksi myös pienempiä kiviä, tai joskus jopa täysin kivetöntä polkua. Siinä kohdassa maa saattaa olla tasaista ja polku mutkatonta. Askeleita on helppo ottaa. Samalla mielessä siintää ajatus seuraavista kivistä. Kivistä, jotka ovat niin korkeita, ettei niiden ylitse jaksaisi kavuta. Silloin mielessä sotii keskenään ajatukset, luovutanko vai yritänkö vielä sittenkin uudelleen? Monesti, äärettömän monesti, luovuttaminen tuntuisi kaikkein helpoimmalta ja kivuttomimmalta ratkaisulta. Ylitsemeneminenhän satuttaa vain lisää. Terävät reunat tekevät uusia haavoja ja matkanteko vain hankaloituu, onhan korkean kiven päälle vaikea kavuta entistä haavoittuneempana. Otetta ei tunnu saavan ja on palattava takaisin, otettava vauhtia ja yritettävä uudelleen. Miksi siis edes yrittäisin? Vai onko se sittenkin niin, että ylitettyäni suuren kiven, tunnen onnistumisen kokemuksia ja saan voimaa seuraavaa haastetta varten? Olen silloin oppinut edellisestä haasteesta jotain uutta ja korvaamatonta.

      Viereistä polkua kulkeva ihminen saattaa nähdä minun kulkuni vaivattomana. Onhan sisällä oleva tuska helppo piilottaa, haavat peittää ja kyyneleet pyyhkiä nopeasti pois. Sisällä tuntuva häpeä näistä on jotain sellaista, mitä ei ehkä haluaisi näyttää olevan olemassa. Mitä lähemmäksi minun polkuani tulet, saatat huomata, ettei kulkuni olekaan niin vaivatonta miltä se näyttää. Saatat nähdä ne haavat ja kyyneleet. Saatat ehkä tarjota kättä ja auttaa ponnistamaan suuren kiven yli. Saatat vain kulkea hiljaa vierellä, hetken kanssani samaa polkua. Minun askeleitani kuunnellen. Tällainen on äärettömän tärkeää. Tuntea, ettei aina tarvitse jaksaa yksin.

       Tältä kuulostaa elämä, jonka niin monesti toivoisin saavani vaihtaa toiseen. Heti perään tämän lauseen kirjoitettuani kysyn itseltäni, toivoisinko tosiaan niin? Olisiko tässä hetkessä kaikkein tärkeintä kuitenkin opiskella itseäni, opiskella uusia elämäntaitoja ja menneisyyttäni? Ymmärtää itseä, olla itselle juuri se tärkeä ja rakastava henkilö, joka on ainoa, joka voi minua täydellisesti ymmärtää? Täytyisihän minun ensin osata välittää ja rakastaa itseäni, ennen kuin osaisin ottaa sitä vastaan myös toisilta ihmisiltä. Minun täytyisi uskoa siihen, että myös minä voin olla merkityksellinen ja arvokas, tuoda ehkä jonkun elämään jotain tärkeää. Ehkä se olisi sittenkin kaikkein merkityksellisintä. Sitä kautta avaan omalle polulleni parhaan mahdollisen suunnan. Helpompi kulkuisen, mutta kuitenkaan tavoittelematta ainoastaan tasaista, helppokulkuista polkua. Täytyyhän polullani olla kurotettavia esteitä, jotta tasaisemmasta kulusta osaa nauttia ja siihen osaa olla tyytyväinen.

      Pitkään, useita kuukausia mietittyäni päätin kirjoittaa itsestäni ja ajatuksistani "postauksen", jonka voisin jakaa muille luettavaksi. Tekstin, jossa avaisin elämääni ja sen kipukohtia. Tekstin, jolla voisin antaa vertaistukea muille, mutta myös mahdollisesti itselleni muiden kautta. Olen haaveillut siitä, että saisin aikaiseksi jotain merkityksellistä. Auttaa muita, tukea ja kuunnella sekä jakaa kokemuksia. Toivon, että tämän tekstini avulla saisin edes yhden ihmisen elämään jotain uutta, tai edes uudenlaisia näkökulmia tarkastella asioita.

      Mietin myös pitkään, että uskallanko julkaista minkäänlaista tekstiä. Minkälainen on sen vastaanotto? Mitä muut ihmiset ajattelevat? Saako asioista puhua ja kirjoittaa avoimesti, vai kuuluisiko ne pitää sisällä omana salaisuutena? Uskallanko paljastaa oman haavoittuvuuteni ja todellisen minäni, menetänkö uskottavuuteni? Terapeutin ja ystävän kanssa keskusteltuani, ja heidän rohkaisemana päätin rohkaistua ja tehdä jotain sellaista, mitä oikeasti halusin. Sillä vain silloin, kun uskaltaa tehdä niitä asioita, joita kokee haluavansa ja jotka tuntee tärkeiksi, voi tutustua itseensä tarpeeksi. Voi oppia ymmärtämään ja olemaan armollinen itsellensä. Vain silloin tulee omaksi itsekseen. Terapeuttinikin sanoin, todellista vahvuutta on se, että pystyy ja uskaltaa myöntää omat heikkoutensa.

      Kirjoitan tässä paljon itsestäni, mutta uskallan ajatella, että on paljon muitakin, jotka kokevat samanlaisia tai ainakin samankaltaisia tunteita. Toivoisin voivani auttaa teitä kaikkia, poistaa sitä kipua ja tuskaa. Tehdä elämästä helpompaa. Uskalla olla haavoittuvainen, uskalla kokea ne kaikki tunteet, joita eteesi tulee. Uskalla olla oma itsesi ja rakastaa itseäsi. Uskalla tuoda ajatuksiasi julki ja hyväksyä ne tosiasioina. Näin sinua ymmärretään ja tulet myös itse ymmärtämään itseäsi, mikä on kaikkein merkityksellisintä hyvinvointiasi ajatellen.

      Olen aloittanut tekemään oman elämäni ”selviytymistarinaa". Olen pikkuhiljaa luomassa suhdetta uuteen terapeuttiini. Ensimmäistä kertaa uskalsin ja halusin oikeasti hakea apua tämän vuoden alussa. Olen alkanut opetella pääsemään pois itseni hylkäämisen tilasta. Sillä täytyyhän itsensä hyväksyä, täytyyhän itseä osata kohdella samalla tavalla kuin osaa, tai ainakin haluaa muitakin kohdeltavan. Minun täytyy opetella tunnistamaan omat heikkouteni ja vahvuuteni, hyväksyä itsessäni myös virheet. Voisin olla itselleni se rakastava ja huolenpitoa antava ystävä. Mutta tähän kaikkeen tarvitsen terapeutin. En kykene siihen pelkästään omin avuin, eikä sinunkaan tarvitse kyetä. Pääseminen pois liiallisesta kiltteydestä ja sitä seuranneesta huonommuuden ja riittämättömyyden tunteesta ovat tärkeitä tasapainoisen elämän kannalta. Kun tutustuu omaan menneisyyteen, menneisyyden ihmissuhteisiin ja niiden kipukohtiin, pystyy luomaan uudenlaista ymmärrystä itseänsä kohtaan. Millaisena todella ajattelen itseni, millainen todella olen? Olenko satuttavien ihmissuhteiden siivittämänä luonut itselleni vääränlaisen kuvan itsestäni ja elänyt sen kanssa elämääni haparoiden ja horjahdellen?

      Kun tarkastelen menneisyyttäni, näen siellä paljon epäonnistumista ja herkkyyttä. Pelkoa ja onnea. Onnistumista ja surua. Kun muistelen ja käyn sitä läpi sekä itseni että terapeuttini kanssa, nousevat kyyneleet silmiin väistämättä. Omassa sisimmässäni säälin sitä pientä tyttöä, tunnen aivan kuin jonkinlaista rakkautta ja myötätuntoa sitä pientä kohtaan. Opettelen olemaan sille pienelle Reetalle se tärkein tukihenkilö, joka häntä rakastaa ja hoivaa. Toivoisin voivani suojella jokaista pientä kaikelta pahalta. Taitamaton, viaton ja vasta elämää opetteleva pieni, eihän hänen täytyisi kokea vääryyttä. Mutta niin valitettavaa kuin se onkin, se vain kuuluu elämään. Niitä asioita täytyy näin jälkeenpäin opetella hyväksymään ja ymmärtämään. Ymmärtämään, etteivät ne asiat ole tässä hetkessä totta, ne ovat tapahtumia, joita et ole itse aiheuttanut. Vika ei ole sinussa itsessäsi. Ja juuri nämä tapahtumat ovat muovanneet sinusta sellaisen kuin olet. Ja vain ymmärtämällä ja hyväksymällä itsesi, voi asioista pystyä päästämään irti. Se tie ei ole helppo. Se vaatii äärettömän paljon. Töitä joutuu tehdä itsensä kanssa niin paljon, että luovuttaminen tulee väistämättä mieleen useina hetkinä. Kun siitä tunteesta pääsee taas yli, saa jostain kummasta uutta voimaa ja innostusta.

      Vasta viime vuosina olen löytänyt termin erityisherkkyys.  Tarkasteltuani tätä teemaa, osasin yhdistää sen heti itseeni. Olin hämmästynyt, hämmästynyt helpotuksesta, mutta myös surusta. En ole osannut kantaa tätä piirrettä itsessäni oikein. Olen ollut itselleni aina aivan liian ankara, laiminlyönyt itseäni. Olen pitänyt itseäni epäonnistuneena ja huonona. Mitä enemmän otan erityisherkkyydestä selvää, sitä enemmän sisälläni kasvaa ymmärrys itseäni kohtaan. Niin monta asiaa olen sen avulla voinut itselleni selittää. Miksi olen toiminut siinä tilanteessa niin, tai miksi tunsin tuossa tilanteessa noin ja niin edelleen.

      Ajattelisin, että erityisherkkyys on vain pieni osa minua, eikä se määrittele minua kokonaisena ihmisenä. Olen yrittänyt opetella, että minuun kuuluu paljon muutakin. Olen yrittänyt opetella, että erityisherkkyys on todellakin hyvä asia. Erityisherkkyyttä ei tulisi pitää minkäänlaisena diagnoosina eikä negatiivisena asiana. Se on piirre, joka antaa paljon. Mutta olen yrittänyt opetella hyväksymään myös sen, että se myös ottaa. Sellaistahan elämä on. Tasapainottelua, kaikilla itsensä ja elämänsä osa-alueilla.
   
   Kuten olen jo kirjoittanutkin, välillä tuntuisi helpommalta vain luovuttaa. Niin monesti voimat tuntuvat olevan erityisen lopussa ja joudun kyselemään sekä itseltäni että terapeutiltani, että miten ihmeessä jaksan eteenpäin? Mistä ihmeestä saan voimaa kohdata vaikeita asioita yhä uudelleen ja uudelleen, sekä käsitellä niitä? Kerta toisensa jälkeen luovuttaminen on lopulta tuntunut kuitenkin väärältä ratkaisulta. Haluan vielä yrittää. Onhan moni muukin saanut elämän haasteet käännettyä vahvuudeksi ja saanut elää hyvää ja onnellista elämää. Miksen minäkin siis saisi? Vaikka se ajatus tuntuu yleensä aina niin toivottomalta ja epäuskottavalta, haluan tätä kirjoittaessani sanoa itselleni, että kaikki on mahdollista. Kun vain jaksaa sinnikkäästi luottaa ja yrittää, odotus ja työ voidaan palkita odottamattomalla tavalla. Tässä hetkessä olen päättänyt; haluan elää, haluan yrittää. Haluan selvitä ja uskoa siihen, että maailma on kuitenkin hyvä. Huomaanhan päivä toisensa jälkeen herääväni aina uuteen aamuun. Mikään muu ei siis voi olla ratkaisu. Täytyy vain selvitä, edetä elämässä juuri omaa tahtia ja omalla tavalla.

      Kaikesta huolimatta olen kokenut elämässäni paljon hyvää. Olen saanut elää elämääni turvallisessa ja rakastavassa kodissa. Olen saanut ympärilleni paljon tärkeitä ihmisiä, monia ystäviä ja sukulaisia, mutta ennen kaikkea erityisen tärkeän perheen. Olen viettänyt äärettömän määrän unohtumattomia ja korvaamattomia hetkiä kaikkien näiden ihmisten kanssa.

      Nautin erityisen paljon sisustamisesta ja leipomisesta, olen saanut onnekseni toteuttaa niitä asioita paljon. Pidän kaikesta kauniista. Rakastan lapsia, he ovat aitoja ja heidän kanssa on helppoa ja vaivatonta olla. Tykkään aidosti keskustella ihmisten kanssa ja jakaa elämän suruja ja iloja. Nauraminen ja huumori auttavat unohtamaan hetkeksi vaikeat asiat. Musiikkia on lohdullista sekä terapeuttista kuunnella ja tuottaa, se on ollut aina ehdottoman tärkeä voimavara muiden joukossa. Kun näitä asioita kirjoittaa ja sanoo ääneen, voi huomata kuinka paljon pienistäkin asioista voi tulla jotain hyvää ja arvokasta elämää varten.

      Olen opetellut ymmärtämään, ettei elämässä tarvitse olla ikinä perillä. Ihminen on aina keskeneräinen, ihmisellä on lupa olla keskeneräinen. On lupa välillä horjahtaa ja nousta taas uusin voimin takaisin jatkamaan omaa polkua. Kaikki se on inhimillistä. Rohkaisen sinua tekemään samoin, hanki apua! Ammattilaiset ovat täällä juuri sinua varten. Ei tarvitse olla edes isoja asioita, vaan niistä kaikkein pienimmistäkin asioista olisi hyvä päästä keskustelemaan. ❤

"Valoa kohti. Valoon.
Mutta ensin pimeän läpi.
Ensin etsittävä pimeälle nimeä,
ensin etsittävä pimeästä ovi itsensä kokoinen,
mentävä läpi pimeän puhki.
Yksin. Yksin,
 itseään kysyen pelkonsa nimeä kysyen.
Mentävä pimeän taakse kohti läpi.
Ja katso: valkenee!
Ja katso: eräänä päivänä kaikki on valoa!"
(Maaria Leinonen)

Lopuksi haluan antaa suuren kiitoksen, jos jaksoit lukea! Toivon, että otat minuun yhteyttä, jos tunnet pientäkään tarvetta keskustella elämästäsi tai jos muuten vain herää jonkunlaisia ajatuksia tai palautetta. Sillä niitä tarvitsee elämässään jokainen, kohtaamisia!